5. Luukku

Siili oli viimein matkalla kotiin. Se huokaisi syvään, istui alas ja laski korkin vierelleen: seikkailu oli ollut hurjan jännittävä, mutta tuntui hyvältä palata taas turvalliseen kotipesään. Foliovuokavene kellui voimistuvassa virrassa Siilin lipuessa sen mukana syvemmälle metsään. Pesusienen päällä oli pehmeä istua. ”En olekaan koskaan istunut pesusienellä”, Siili pohti. ”Tosin, tätä ennen en ollut nukkunut myöskään maitotölkissä tai syönyt tammenterhoa muovikorkista. Roskis-Rotta oli oikeassa: tavaroita on tärkeä arvostaa ja käyttää monipuolisesti. Näkisipä Rusakko minut nyt!”  Puro kuljetti purtta eteenpäin mutkitellen läpi metsän sammalpohjan. Se ohitti polun ja pururataa juoksevat lenkkeilijät ja alitti puisen sillan, jonka päältä pupunaamareissa leikkivät lapset osoittelivat innoissaan ojaa pitkin purjehtivaa Siiliä.

Puro kapeni ja alkoi voimistua hitaasti. Metsän reunassa näkyi valtatie ja sen kyljessä musta aukko, josta vesi virtasi sisään solisten. ”Sadevesitunneli!”, Siili nousi seisomaan valppaana ja tuijotti tunneliin. Roskis-Rotta oli kertonut virtauksen voimistuvan vaarallisen rajuksi tunnelin jälkeen ja Siilin tulisi olla valmiina loikkaamaan rannalle ja vetämään pursi turvaan teräviltä kiviltä. Foliovuoka lipui pimeään tunneliin ja Siili kuuli veden kohinan voimistuvan. Toisella puolella avautui tuttu näkymä: Siili tunnisti kotimetsän pajupuiden tuoksun, kuuli oravanpoikasten leikkivän puissa ja erotti puiden takaa pilkistävän etelärinteen. Siili unohtui ihastelemaan maisemaa, eikä huomannut kiihtyneen virran kääntäneen folioveneen suoraan kohti joenpohjasta törröttäviä teräviä kiviä.

Siili tajusi virheensä vasta kun oli jo liian myöhäistä: kivi repäisi kevyen foliopaatin kylkeen pitkän viillon ja vuoka alkoi täyttyä vedellä. ”Iih!”, Siili vinkaisi kylmän veden hipaistessa hänen takapuoltaan. Virtaus oli kiihtynyt hurjaksi ja vene upposi nopeasti kuohuihin. Siili loikkasi rantatöyräälle juuri kun hänen Roskis Rotalta saamansa paatti upposi punaisen korkin kanssa joen kohinaan ja katseli lohduttomana mättäältä, kun hänen aarteensa hävisi veden alle.

 Epätoivo valtasi Siilin ja se alkoi itkeä. ”Korkkini! Minun korkkini on mennyttä! Kaikki tämä turhan takia. Olin jo niin lähellä kotia, mutta nyt kaikki toiveeni kevätpesän rakentamisesta upposivat aarteideni mukana…”, se nyyhkytti kääriytyen surkeaksi piikkipalloksi. Silloin Siili kuuli jostain yläpuoleltaan siipien havinaa ja tutun heleän äänen, joka sanoi lempeästi: ”Siili ystäväni, sinäkö siinä?” Siili kurkisti piikkiensä suojista ja näki Västäräkin, joka laskeutui kevyesti hänen vierelleen. ”Mikä sinua noin surettaa?”, Västäräkki kysyi ja hyppeli lähemmäs pyrstöään heiluttaen. Siili purskahti jälleen itkuun. ”Ensin löysin korkin etelärinteestä ja jäin miltei auton alle. Sitten kun yritin palauttaa korkkia ihmisille, niin rusakko kiusasi minua ja minut heitettiin melkein roskikseen ja juuri kun olin saanut tietää, että matkani ei ollutkaan turha vaan voisin tehdä roskista oman kevätpesäni, kuten Roskis-Rotta neuvoi, niin sitten ajoinkin karille ja nyt sekä vene, mistä olisin tehnyt kevätpesääni, että pullonkorkkini upposivat puroon ja nyt kaikki on mennyttä!” Siili selitti katkerana kyynelten valuessa tämän kuonoa pitkin. Västäräkki katsoi ystäväänsä myötätuntoisesti. ”Tulehan, saatan sinut kotipesällesi”, se sanoi lopulta hiljaa ja tarjosi siipeään Siilille. Siili oli kuitenkin yhä liian murheissaan tapahtumien kulusta, eikä halunnut seuraa. Se nousi ylös ja tallusti apeana yksin syvemmälle metsään. Västäräkki jäi katselemaan ystävänsä perään mietteliäänä. Yhtäkkiä sen ilme kirkastui. Lintu nousi nopeasti siivilleen ja katosi taivaalle.

Siili laahusti surkeana eteenpäin. Ilman aarteitaan sen unelma ihanasta kevätpesästä ei ikinä kävisi toteen. Sen täytyisi tyytyä tunkkaiseen luolaan, joka tuntui seikkailun aikana kokemiensa asioiden jälkeen Siilistä entistäkin tylsemmältä. Matka joelta ei ollut pitkä, mutta surullisesti raahustavalta Siililtä kesti kauan liikkua juurakkoista metsänpohjaa pitkin. Lopulta Siili saavutti mäen, jonka takana, alhaalla pienessä laaksossa, odottaisi pikkuinen kolo juurakoiden välissä, jonne Siili voisi sitten ryömiä yksin itkemään. Siili kömpi ylös rinnettä, mutta huipulle päästyään pysähtyi yhtäkkiä kuin seinään.

Alhaalla laaksossa Siiliä ei odottanutkaan yksinäinen kolo, vaan kaikki hänen ystävänsä. Oravanpoikaset kiljuivat riemusta Siilin nähdessään heiluttaen käpälissään kaluttuja kävynraatoja ja pikkulinnut liitivät Siiliä vastaan pidellen nokissaan pesäänsä tiputtamiaan höyheniään. Valtaien vieressä asunut kärttyinen Sammakko hymyili vaivihkaa kurttuisten kulmiensa alta, pidellen räpylöissään tien penkalta löytämänsä muovisen lokasuojan palasta, johon hänen vieressään veikeästi virnuileva Roskis-Rotta oli kiinnittänyt kengännauhoista punotun riippumaton. Jopa Rusakko oli paikalla ja vilkutti nyt nolona Siilille pidellen käpäliensä välissä naapuruston lapsilta löytämäänsä rikkinäistä ämpäriä. Siili katseli näkyä ja tunsi onnellisuuden leviävän jokaiseen piikkiin. Suru muuttui ilon kyyneliksi Siilin kirmatessa alas rinnettä, minkä tassuistaan pääsi. Västäräkki liihotti Siilin luokse väkijoukon seasta. ”Kaikki kiiruhtivat auttamaan, kun kuulivat murheestasi. Vaikka aarteesi hukkuivatkin, sinulla on aina meidät ja yhdessä teemme sinulle metsän upeimman kevätpesän!”, lintu visersi iloisesti. Siili syleili Västäräkkiä ja katsoi ystäviään onnellisena. ”Eivät minun aarteeni mihinkään ole hukkuneet: te olette minun aarteeni, eivät tavarat tai asiat, vaan ystäväni ja perheeni”, Siili sanoi hymyillen. Kaikki olivat tulleet avuksi, kun Siili heitä tarvitsi ja nyt tämä ymmärsi, miten arvokasta sellainen ystävyys oli. Ystävät eivät olleet tehneet Siiliä onnelliseksi sen takia mitä he olivat tuoneet, vaan sen, mitä he antoivat Siilille joka päivä: rakkautta ja myötätuntoa.

”Aletaanhan töihin!”, julisti Roskis-Rotta juhlallisesti ja kaikki hurrasivat. Kevätpesän rakentaminen oli viimein alkanut. Kesken työn touhun Rusakko loikki varovasti Siilin vierelle. ”Anna anteeksi, Siili. Minä olin epäystävällinen ja töykeä sinulle aivan turhaan. Minulla oli itselläni vaikea päivä, enkä olisi saanut purkaa sitä sinuun. Olen pahoillani”, Rusakko sanoi ja laski päänsä nolona. Siili hymyili ja tarttui Rusakon pehmeään tassuun. ”Saat anteeksi, Rusakko”, Siili vastasi ja jatkoi sitten: ”Ystävyys on sitä, että kasvetaan yhdessä paremmiksi. Sillä vaikka meidän tulee huolehtia tavaroista, korjata niitä ja nähdä niiden arvo silloinkin, kun sitä on vaikeampi huomata, vielä tärkeämpää on huomata ystävä ja nähdä hyvä jokaisessa silloinkin, kun sitä on vaikeampi erottaa.” Siili hymyili veikeästi. Rusakko nosti päänsä ja halasi Siiliä. Kaverukset katselivat uuden pesän valmistumista hetken vieretysten. Kevätpesässä näkyi jo nyt jokaisen kädenjälki ja yhteistyö. Roskat olivat saaneet uuden elämän ja Siili uuden ystävän. ”Kasvaminen”, Rusakko sanoi sitten mietteliäänä: ”Eikös sekin ole kevään merkki?”

Satu luettuna videolla
Askarteluvinkkejä siilin pesään (video)

Tehtäviä

Saavutettavuusseloste