2. Luukku

Tehokas tuuletus ja sammalmaton tamppaus olivat pudistelleet talvihorroksen uneliaisuuden ulos pesäkolosta. Siili oli kuopinut viime syksyn kuivikelehdet ulos, pudistellut uteliaat lukit alas katon juurakoista ja sukinut isovanhempien kuvat jälleen siisteiksi. Kevätsiivous oli virkistänyt kodin lisäksi myös Siilin, joka tuhisi nyt intoa puhkuen metsänpohjaa pitkin. Kevät näkyi kaikkialla: linnut kujersivat ja visersivät pajupuskissa ja puro solisi mättäiden takana. Oravat olivat saaneet poikueen lopputalvesta ja nyt pienet pörröhännät kokeilivat taitojaan vilistäen ketterästi keväisessä metsässä. Poikaset temppuilivat kiiveten ensin suuren kiven päälle, loikaten sitten alas viilettämään kaatuneen puujättiläisen kylkeä pitkin ja ponnistaen lopuksi vielä koivun oksalle, joka kurkotti kohti oksaston läpi läikkyvää kevätaurinkoa.

Metsän reunalla alas viettävä etelärinne nautiskeli auringosta etuoikeudella. Vaikka nurmikko oli yhä kellertävää, ei talvesta ollut enää tietoakaan Siilin pysähtyessä lekottelemaan loivan rinteen kuivalle nurmelle. Siili ihaili edessä levittyvää näkymää: linnut kaartelivat taivaalla ja järven jää oli paennut rantoihin asti, jättäen kevättuulelle tilaa muodostaa selälle pieniä laineita. Siili sulki silmänsä nautinnollisesti ja kierähti mahalleen. AUTS! Jokin kova ja terävä oli pistänyt siiliä sen pehmeään mahaan ja katkaissut siten lepohetken lyhyeen. Siili nousi närkästyneenä ja kuopi tassullaan liiskaantunutta ruohoa syyllistä etsien. Ruohon seasta törrötti esiin punainen pullonkorkki. Sen alareunasta oli ratkennut pitempi liuska, joka pilkisti ruohon seasta ilkikurisesti. ”Mikä kumma se sinä olet”, Siili puuskahti yhä harmistuneena nykäisten pahantekijän ylös keltaisen ruohon alta. Järkytyksestään toivuttuaan Siili alkoi tutkia korkkia käännellen sitä tassujensa välissä. Se ei ollut ennen nähnyt moista; siileillä ei näet ole kotonaan pulloja, ei korkkeja, ei edes jääkaappia. ”Kevät on sitten erikoista aikaa”, Siili kummasteli luoden merkitsevän katseen kohti metsän reunasta kurkkivia oravia. ”Olen nähnyt tänään jo kaikkea ihmeellistä, mitä en olisi osannut syksyn sateissa tassutellessani kuvitellakaan.” Siili vilkaisi taas korkkia: ”Oletko sinäkin siis kevään merkki?” Pyöreä korkki oli kuitenkin jo puolimatkassa alas rinnettä sen luiskahdettua Siilin kömpelöistä käpälistä. Siili parkaisi löydöksensä karkumatkasta ja pinkaisi kohti valtatietä vierivän korkin perään. Korkki pomppi pyörien aina matalan ojan luo, teki vielä viimeisen loikan osuessaan sulaneen lumen paljastamaan kiveen ja pysähtyi lopulta pölyiselle asfaltille. Siili saavutti aarteensa hengästyneenä. Se nosti punaisen korkin ja puristi sen tällä kertaa määrätietoisesti turkkiaan vasten.

Kuului äkisti voimistuva jylinä, joka peitti alleen linnut ja puron. Maa tärisi ja Siili rojahti taaksepäin juuri kun valtava musta rengas pyyhkäisi jyristen ohi vain viiksenmitan päästä siitä, missä Siili oli korkkeineen vielä äsken seisonut. Siili kääriytyi nopeasti palloksi, mutta karjuntaa seurannut ilmavirta riuhtoi sen piikkejä. Voimakas aalto puhalsi kumoon ojanvarren heinät kuin myrskytuuli ja oli miltei vetää Siilin mukanaan tietä pitkin viiltäessään. Melu ja sitä seurannut tuuli kaikkosivat yhtä nopeasti kuin ne olivat saapuneetkin. Kuulosteltuaan hetken hiljaisuutta Siili kääriytyi hitaasti pois piikkipallonsa suojasta. Ilma oli yhä sakea asfaltista nousseesta pölystä. Siili tuijotti järkyttyneenä eteensä puristaen korkkia yhä rintaansa vasten.

”Pitäydy poissa tieltä, ellet toivo liiskatuksi”, möreä ääni kantautui ojasta. Siili hätkähti ja kurkisti penkereen taakse. Sammakko istui ojassa päätään pudistellen. Se kurtisti kulmiaan ja tuijotti mietteliäänä tielle: ”Surmankoneita. Niitä ne ovat. Kun suuri musta meluaalto pyyhkäisee tien yli ja pimentää taivaan, siinä sopii pienempien pitää varansa. Monelle on käynyt kurjasti.” Siili huomasi pidättäneensä hengitystään vasta kun kuuli heleämmän äänen laskeutuvan viereensä pientareelle: ”Sammakko lopeta, piikikäs ystävämme on jo kyllin järkyttynyt.” Västäräkki oikoi kaulaansa, hyppi kevyesti lähemmäs ja laski lohduttavasti siipensä siilin olalle. ”Ihmiset sanovat niitä autoiksi. Eivätkä ne pimennä taivasta. Minähän sen tiedän: olen lentänyt liikenteen yläpuolella ja katsellut värikkäiden autojen mutkittelevan pienissä katusokkeloissa ja kököttävän muurahaisjonon tavoin aamuruuhkissa. Autot kuljettavat ihmisiä paikasta toiseen silloin, kun pyöräillen tai jalan on vaikea kulkea. Ei autoja tarvitse pelätä, kunhan pysyt poissa niiden tieltä”, lintu jatkoi. Sammakko loikkasi ylös ojasta ja kurnutti tuohtuneesti: ”Helppohan sinun on sanoa, liitelet ilmoissa vailla huolen häivää, toista se on meille! Sammakolle nuo hirvitykset ovat kaukana hurisevista muurahaisista: ne ovat jättimäisiä kuin vuoret ja meluisia kuin ukkonen. Kevät on hurjaa aikaa, kun hölmöt nuorikot uskaltautuvat auringon lämmittämälle asfaltille loikoilemaan ja kohtaavatkin sitten loppunsa. Usko pois siili, surmankoneita ne ovat!”

Siili kuunteli kaverusten kinastelua ihmeissään. Se oli yhä järkyttynyt kokemuksestaan, mutta uteliaisuus vei voiton. Siili katseli tielle yhä korkkiaan halaten. Miten lintu saattoi ajatella samasta asiasta niin eri tavoin kuin sammakko?

Tehtäviä

Saavutettavuusseloste